KaupungistuminenTuberkuloosin aikakausi Avohoidon aikakausiOmahoidon aikakausiKotihoidon aikakausi

Potilaan kertomaa

Erään naispotilaan kertomus sairaudestaan ja hoidosta Pikonlinnassa. Potilas kirjoitti tarinansa sukulaiselleen, sairaanhoidon  opiskelijalle, tämän opinnäytettä varten  kymmenisen vuotta pahanlaatuisen imukudossairautensa toteamisen jälkeen ja parikymmentä vuotta ennen kuolemaansa.

"Olin 45-vuotis-tarkastuksessa, kun kainalosta hoitaja löysi mielestään kyhmyn ja pyysi tarkkailemaan, tämä oli marraskuussa 1974. Joulukuussa jouluviikolla olin ensimmäisen kerran lääkärillä tutkittavana. Aloin itsekin tuntea niitä kyhmyjä. Minua väsytti ja paino alkoi pudota, ihoni oli kalpea. Kokeissa ja erilaisissa tutkimuksissa ei selvinnyt mitään. Sitten tammikuun lopulla otettiin kaulasta, läheltä solisluuta rauhanen ja rintaydinkoe. Lääkäri epäili, kun se rauhanen tutkittiin, että olisi imusuonen tulehdus, syöpään viittaavaa ei oikein ole, mutta Helsinkiin laitetaan vielä tutkittavaksi.

Helmikuun 17.päivänä 1975 ruokatunnin aikana menin tuloksia kuulemaan. Olin silloin suuressa liikkeessä siivoojana 8 tuntia päivässä. Mieheni vei minut keskussairaalaan lääkärin vastaanotolle. Siellä oli nuori mieslääkäri. Istuimme  toinen toisella puolella pöytää ja toinen toisella puolen. Hän katseli minua ja puhui kaikenlaista niistä kokeista, oli hyvin vaikean näköinen ja yritti sanoa niistä kokeista, mitkä Helsingistä tuli. Silloin minä autoin häntä ja kysyin. Onko se imusuonen tulehdus vai syöpä. Silloin hän vastasi, että kyllä se on tämä viimeksi mainittu, sillä rauhasen sisältä löytyi näitä soluja. Mutta sitä ei sanottu, että on luuytimessä. En reagoinut paljon mitenkään, sanoin vain, että  olin itse melko varma. Silloin lääkäri niin kuin vapautui ja kertoi, että paikasta tulee kahden viikon sisällä tieto ja että voin mennä keskustelemaan  minkälaista hoitoa annetaan, oli kovin ystävällinen ja asiallinen.

Mieheni vartosi minua käytävässä, kun tulin siitä huoneesta. Pyysin hänet sivummalle ja sanoin mitä minulle sanottiin. Sain kyllä vähän nielaista, kun meinas itkettää. Sitten tulimme kotiin ja mieheni sanoi, että hän soittaa tri H:lle Pikoon ja kysyy, että täytyykö odottaa niin kauan. H sanoi, että hän soittaa keskussairalaan ja pyytää paperit. Tulkaa huomenna kello 1.  Silloin otin tupakan ja poltin parikin yhtä mittaa ja aloin vaihtaa työvaatteita päälle. Mieheni kysyi, että mitä nyt aiot tehdä, et kai aio töihin mennä. Vastasin kyllä lähden, en aio alkaa varttoon kuolemaa, jos vaikka kauankin elän, tulee aika pitkäksi. Mieheni vei minut autolla töihin, olin jo myöhässä. Tyttäreni oli koulussa. Sanoin, älä vielä kerro hänelle. Olin iltapäivän töissä. Kerroin työnjohtajalle, että huomenna pitäis mennä Pikonlinnaan käymään. Hän sanoi, että älä kiirehdi enää iltapäivällä töihin.

Olin aamun klo 11 töissä ja menimme klo 1 Pikoon. Tri H otti minut vastaan ja kertoi minkälaista hoitoa aletaan antamaan ja sanoi, että tämä on kova lääkitys, mutta jos ei anneta näin isoja annoksia niin emme pääse tuloksiin. Kestän kolme kuukautta korkeintaan ilman lääkitystä. Mutta jos kestän sen lääkityksen, niin voimme saada pysähtymään, on niin paljon rauhasia ja joka puolella. Kaikki eivät kestä tätä. Silloin sanoin hänelle, ei sille voi mitään kun ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Otan mieluimmin sen lääkkeen jos vaikka kestäisin. Se oli keskiviikko. Hän olisi ottanut minut sairaalaan  maanantaina. Isä oli kuollut 7. helmikuuta ja 17.pv olin saanut tietää nämä kaikki asiat. Kerroin hänelle, että isä haudataan lauantaina seuraavalla viikolla ja haluan mennä haudalle ja olin luvannut töihin mennä hautajaisia laittamaan. Silloin hän katsoi pitkään ja sanoi, kyllä se näin käy aivan hyvin. Kysyin mitenkä teen, kerronko tyttärelleni nyt vai onko parempi, että vasta sen jälkeen, kun

olen sairaalasta kotiutunut. Hän joutuu olemaan illat yksin kotona, kun isä on töissä.  H sanoi, että sanoo nyt vaan kun sairaalaan menen, että kuivataan noita rauhasia ja lääke on sellainen, että lähdettää hiuksia. Näin tein, muille omaisille en sanonut ennen kuin silloin sunnuntaina, kun maalta lähdimme, niin sanoin, että huomenna menen sairaalaan, minulla on syöpä. En halunnut sanoa aikaisemmin, ajattelin että ei kukaan minua sure siinä vaiheessa, kun isäni haudataan ja äitini oli tajuttomana sairaalassa. Kerroin tätä tri H:lle, niin hän sanoi, että jospa jään keskustelemaan hoitajan kanssa. H meni mieheni puheille ja oli sanonut, että minä olen niin vahva luonne,että hän luulee minun kestävän sen lääkityksen, koska  minä olin ollut töissä sen jälkeen, kun kuulin tämän ja tänäänkin aamupäivän.

Se oli maaliskuun 1.päivä kun menin sairaalaan, ei minulle tuntunut ollenkaan pahalle se lääke. Sain neljä päivää peräkkäin, sitten mieheni haki minut torstai-iltapäivänä kotiin. Menin maanantaina töihin, se päivä oli töissä vähän vaikea. Ne rauhaset alkoi kainalossa liikehtimään, tuntui siltä, kuin olisi ollut hiirenpesä kainalossa ja poikaset olisivat siellä pyörineet ja hyörineet.

Olin koko viikon töissä. Ajattelin, että nämä kuuluu asiaan, oli minkälainen olo hyvänsä. Sitten lauantaina oli pyykkipäivä. Siellä oli vaikea olla, turvotti ja vatsa oli pahan tuntuinen. Suoli oli niin tukossa, että ei voinut ulostaa. Soitin töihin, että nyt en voi tulla. Soitin Pikoon, etten pystynyt menemään töihin. Sitten he käskivät tulla taksilla tiistai-aamuna. Sain lomaa ja lääkettä, että sain nukutuksi. Olin valvonut jo useamman yön, kun paikat olivat niin kipeät, ettei voinut mennä petille. Haettiin naapurista keinu, kun itsellä ei ollut, siinä istuin. Sitten tulin taksilla kotiin ja naapuri haki apteekista lääkkeet. Otin niitä ja sitten nukuin niin, että torstaina vasta aloin olla virkeämpi. Kyllä minä ruokaa laitoin jonkinlaista muille siksi kun kotiin tulivat. Kaikki tein kyllä aivan tokkurassa.

Olin kolme viikkoa välillä kotona ja sitten annettin seuraava lääkitys, taas neljän päivän satsi. Silloin olin seuraavan viikon kotona ja kaksi viikkoa töissä. Sitten alkoivat hiukset lähteä. Olin saunassa ja pesin hiukset, ne takkuuntuivat kun kampasin ja lopulta lähtivät kaikki loput. Olin ostanut peruukin valmiiksi, sitten aloin pitää sitä. En usko, että se vaikutti pahasti kenellekään. En itse pitänyt sitä pahana, koska tiesin, että näin tulee käymään. Kolmanteen lääkitykseen en mennyt enää sairaalaan. He sanoivat, että voin aivan hyvin käydä kotoa päin. Näin tein. Menin aamulla kello 8 Pikoon ja siinä  kello 2 maissa tulin takaisin. Kuljin linja-autossa. Kun miehelleni sopi niin hän kuljetti. Tätä kesti noin vuoden. Sitten alettiin pidentämään väliä, ensin 2kk, sitten 3 kk ja viimeisten kertojen väliä oli 4 kk. Viimeinen lääkitys oli 9.2.1978. Kolmannesta lääkityksestä aloin mennä töihin maanantaina, kun edellisviikon torstaina oli viimeinen lääkitys.

Oman luonnonlääkityksen aloin noin vuoden kuluttua siitä, kun olin sairastunut. Kysyin luontaiskaupasta, jos heillä on mitään syöpään ja ne sanoi siellä, että on ruttojuuriuute. Otin pullon. Se maksoi alle 20 mk, en tarkkaan muista. Otin aina lääkityksen välillä, en koskaan sytostaatin aikana. Silloin alkoi veriarvot parantua. Lääkärit ihmetteli, minulla oli senkka 64 ja yhdessä välissä putoski 50:een. Sitten en seuraavan lääkityksen aikana välillä ottanut niin ei pudonnut kuin 1:llä ja seuraavalla välillä otin, meni taas alas 11 pykälää. Näin jatkoin  ja sitten oli senkka jo 14, tämä arvo oli kai aivan hyvä. En sanonut, että olen ottanut mitään, koska jotkut potilaat kertoi, että lääkärit eivät hyväksy luontaislääkkeitä. Nyt niitäkin kai jo hyväksytään. Käytin ruttojuurta vuoteen 80, sitten alkoi tulla ihottumaa, arvelin sen vaikuttavan siihen. Olin käyttänyt noin 20 pulloa, se pullo ei ole iso, noin 50 ml. Toisia oli pienempiäkin. Ihottumanyppyjä tutkittiin ja otettiin kokeita. Lääkäri sanoi ihotautiosaastolla, että on niin kuin lääkkeestä. Olin silloin jo ollut ottamatta sitä, kun epäilin itsekin. Nyt en voi  ottaa sitä. Kokeilin kerran kolme päivää ja alkoi tulla olkapäille ja hartioihin nyppyjä. Tämä lääke on tehty tuoreesta ruttojuuresta (Petasites officinalis)  40%, lisäaineet5 Etanolia 90%. Näin on kirjoitettu pullon etiketissä.

En ollut koskaan vihainen, että tämä sattui minulle. Sairastin mieluimmin itse kuin olisin katsellut muiden sairastavan perheessä. En koskaan ottanut sitä kovin vakavasti, koska ajattelin sen niin, että jos minua tarvitaan saan elää ja jos ei niin otetaan pois. Jokainen lähtee ajallaan. Halusin elää niin kauan, että tyttäreni saa koulunsa käytyä ja pärjää ilman minua. Tämä oli toivomukseni ja sen tähden kai olen kestänyt ilman rutisemista vaikeatkin päivät. Ei minulla ole koskaan ollut sitä tunnetta, että joku minua kaihtaisi puheissa tai muuten. En puhu siitä, jos ei kysytä, kerron jos kysytään. Pidän sen samanlaisena  sairautena kuin minkä tahansa. Kaikkeen kuolee, jos on kuoleman aika. Jos kuulen, että joku on sairastunut, en koe sitä pahana enkä muistele itseäni.

Ruokavaliota en pidä. Sinä lääkityksen alkuvaiheessa, kun en pystynyt kunnolla nielemään, aloin juoda raakoja munia ja kermaa. Näillä eväillä olin ainakin kaksi viikkoa töissä. Nyt olen toistakymmentä vuotta juonut munan ensimmäiseksi kun nousen ja sitten vasta alan kahvinkeitolle. Minulla muuten lääkityksen alkuvaiheessa, varpaista korviin asti joka paikka oli jotenkin vaikeasti toimiva. Sormet kun meni, ettei ollut puristusvoimaa, vaihdettiin toista lääkettä... Sormet alkoivat pian pelata. Kuukautiset loppui kertaheitolla. Olin silloin 47 vuotta. Kysyin, mitä se vaikuttaa jos vaikka loppuu. Lääkäri sanoi, että se voi vanhentaa. Vastasin, jos ei muuta, se ei haittaa. Enkä yhtään ole enempää vanhentunut kuin joku muu samanikäinen. Töissä käyn 8 tuntia päivässä ja kotona toisen mokoman. Kuuden vuoden aikana olen  ollut 7 päivää sairauslomalla. Olen täysin tyytyväinen terveyteeni ja lääkärit myös. Käyn jatkuvasti jälkitarkastuksessa. Nyt on ensimmäisen kerran pidempi väli, lähes vuosi.

Unohdin kertoa, että sairaalassa sain tietää, että tautia oli luuytimessäkin. Lääkärikierrolla ylilääkäri tuli  sängyn päähän, otti paperini ja sanoi että, tämäkö on se rouva, jolla on luuytimessäkin. Sitten pyysin kerran lääkärintodistusta sairauslomarahoja varten. Se annettin avonaisena ja siitä sain lukea, että sairauden laatu on 4a luuydin syövän tähden. Sen vuoksi se hoito kesti kauan, että ei pääse uudelleen vauhtiin. Nyt on sanottu, että jos uudelleen sairastun sillä ei ole mitään yhteyttä edelliseen. Lääkärit ovat suhtautuneet minuun aivan asiallisesti. Minä olen ollut monen lääkärin käsittelyssä. Toiset tutkivat paremmin, toiset vähemmän. Ketään en moiti.

Koskaan ei ole tullut sitä tunnetta, että ei kannata jotain työtä tehdä, kun on sairas.  Olen sitä mieltä, että työ on se, missä unohtaa kaikki pikku kolahdukset, vähän sisua joukkoon. Maksanut en ole muita lääkkeitä paitsi kortisonitabletit, joita sain 12 päivää kuurien yhteydessä. Solumyrkkyjen nimeä en muista, niitä sain kolmea lajia. Niitä vaihdettiin aina, kun tuli hankalampia sivuvaikutuksia. Nykyisin en käytä mitään lääkkeitä. Ennen sairauteni toteamista painoni laski 6 kiloa. Kun hoito alkoi tehota painoni nousi nopeasti enemmänkin. Koitin syödä hyvin, vaikka ei aina maistunutkaan. Nyt en laihduta enkä anna tulla lisää painoa.. Viljelen itse juurekset, en käytä muuta kuin luonnonlannoitetta. Kannan kasvimaalle itse veden, kitken ja kuokin, saan olla paljon luonnossa. Pysyvät voimat ja mieli korkealla. Mielestäni luonnossa kulkeminen on kaiken a ja o. Sentähden marjastan ja kerään paljon sieniä. Näistä kaikista on paljon hyötyä."