Valtion sairaala-aika 1890–1955
Valtion sairaala-aika 1890–1955
Mielisairauksien hoito oli ollut 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä potilaiden rauhoittamista, eikä varsinaisia hoitoja ollut käytettävissä. Psykiatrian alalle tulivat ensimmäiset varsinaiset mielisairauksien hoitomuodot 1930-luvulla, jonka jälkeen hoidoissa on tapahtunut nopeaa edistymistä. Hoidoilla oli merkitystä yhteiskunnallisesti, koska joidenkin potilasryhmien sairaalajaksot lyhentyivät kuukausilla. Vuosikymmenen kuluessa Pitkäniemessä pakon käyttämistä vähennettiin huomattavasti.
Hoitojen välissä potilaille järjestettiin vapaa-ajantoimintaa sekä tilattiin sanoma- ja aikakauslehtiä. Ylihoitajatar huolehti potilaskirjastosta, josta potilaat saattoivat lainata tieto- ja kaunokirjallisuutta.
Ensimmäisenä somaattisista hoidoista 1930-luvun puolessa välissä otettiin käyttöön itävaltalaisen psykiatri Manfred Sakelin (1900–1957) kehittämä insuliinikooma-menetelmä. Pitkäniemen sairaalassa insuliinisokkihoidot aloitettiin sairaalassa vuonna 1937 ja hoitoa jatketiin 1960-luvulle saakka. Hoidossa potilaaseen ruiskutettiin insuliinia, joka aiheutti verensokerin laskun ja sen myötä tajuttomuuden. Potilas herätettiin tajuttomuudesta ja sama hoito toistettiin seuraavana päivänä. Lisäksi käytettiin pikkuinsuliinihoitoa masennuspotilaille.
Insuliinihoitoja annettiin yhä vuonna 1960 Pitkäniemen keskussairaalassa. Potilas herätettiin insuliinishokista antamalla letkulla sokeriliuosta potilaalle. Kuva otettiin sairaalan opetustarkoituksiin.
Kuva: Pitkäniemen sairaalamuseon valokuva-arkisto.
Perhehoidon avulla haluttiin lievittää alati Pitkäniemessä olevaa tilanahtautta, koska vuonna 1938 sairaalassa oli 48 potilasta ylimääräisillä sairaansijapaikoilla. Lisäksi perhehoito oli myös edullisempaa kuin laitoshoito. Perhehoitoon saattoi sijoittaa vain rauhallisia ja luotettavia potilaita. Perheisiin sijoitettiin vuoden 1935 lopulla ensimmäiset potilaat.
Hoitajaperhe sai potilaasta koituvien kulujen kattamiseksi kuukausimaksun ja potilaalle oli tarjottava siisti sänky ja vuodevaatteet ilman syöpäläisiä. Hoitajaperheelle annettiin potilasta koskevat ohjeet ja hoitomääräykset, joiden toteuttamista valvoi kerran kuukaudessa apulaisylilääkäri. Alkuvuosien jälkeen perhehoitoon liittyvien epäluulojen hävitessä Pitkäniemen lähialueelta löytyi entistä paremmin perheitä, jotka ottivat luokseen sairaalan potilaita.
Miljööterapia valtasi alaa psykiatrisessa hoidossa. Pitkäniemessä Gunvor Vuoristo oli jo 1940–1950-lukujen vaihteessa kiinnittänyt lastenosastolla huomiota ympäristöön. Miljööseen katsottiin liittyvän yhteisöllisyyden lisäksi osastojen kalustus sekä viihtyisyys, kuten huonekalujen tuli näyttää mukavilta. Osastoilla tulisi olla mattoja ja peilejä. Potilaiden keskuudesta valittiin osastolle isäntä tai emäntä, jonka tehtävänä oli muun muassa vastaanottaa uudet potilaat.
Unkarilainen Ladislas von Meduna (1896–1964) alkoi tutkia epileptisten kouristusten ja psykoosien suhdetta. Tutkimusten perusteella lanseerattiin kouristushoidot, joista ei tullut yhtä suosittua kuin esimerkiksi insuliinihoidosta, koska potilaat pelkäsivät sitä. Annettava lääke aiheutti potilaille pelko- ja tuskatiloja. Menetelmää käytettiin Suomessa vuosina 1934–1940. Kouristushoitomenetelmä otettiin käyttöön Pitkäniemessä vasta vuonna 1937.
Pöydällä on verenpainemittari ja sen takana on sähkösokkilaitteet. Näitä käytettiin Pitkäniemen sairaalassa 1900-luvun puolivälissä sähkösokkihoitoihin.
Kuva: Saana Säilynoja 2018, Vapriikin kuva-arkisto. Kokoelma: Pitkäniemen sairaalamuseo.
Italialainen psykiatri Ugo Cerletti (1877–1963) kehitti vuonna 1938 sähkösokkihoidon ja saman vuoden huhtikuussa ensimmäinen potilas sai sähköhoitoa Roomassa. Potilaan psykiatriset oireet lieventyivät, koska hän sai spontaanin epileptisen kohtauksen. Kannustavien hoitotulosten myötä menetelmä levisi nopeasti, vaikka vaikutusmekanismia ei pystytty selittämään.
Sähköhoidon alkutaipaleella ongelmana oli selän ja niskan nikamien murtuminen voimakkaiden kouristusten vuoksi. Sähkösokit annettiin potilaalle ilman anestesiaa ja hoidosta aiheutuneita kouristuksia alettiin hillitä lääkkeiden avulla. Sähkösokkien käyttö väheni Pitkäniemessä 1960-luvulla, kun psykiatrisen hoidon käyttöön tuli uusia psyykenlääkkeitä.
Merkittävää sähköhoidossa oli se, että se oli ensimmäisiä nimenomaan mielisairauksien hoitoon tarkoitettuja menetelmiä. Se toi mukanaan ajatuksen aktiivisesta hoidosta säilyttävän hoidon sijaan.
Lobotomiaa (leukotomia) alettiin Suomessa käyttää hoitomuotona 1940-luvulla esimerkiksi skitsofreniaan tai voimakkaisiin pakko-oireisiin. Operaatiossa leikattiin otsalohkon valkeaa ainetta tarkoituksena ”katkaista yhteydet tunnetiloja säätelevään limbiseen järjestelmään”. Yhteistä lobotomialeikkauksille oli se, että niiden avulla pyrittiin pääasiassa vaikuttamaan potilaan oireisiin, ei varsinaisesti parantamaan sairautta.
Pitkäniemen sairaalan ylilääkäri Ilmari Kalpa kirjoitti vuonna 1948 Lääkintöhallitukselle, ettei lobotomiasta voinut koskaan tulla yleistä hoitomuotoa. Sitä voitaisiin käyttää satunnaisissa tapauksissa. Hän ei vastustanut leikkausta, mutta hän painotti enemmän sokkihoitojen merkitystä mielisairaanhoidossa. Kaikki leikattavat potilaat lähetettiin Punaisen Ristin sairaalaan Helsinkiin, mutta sitä tapahtui harvoin. Pitkäniemeen valmistui oma leikkaussali lobotomialeikkauksia varten, mutta sitä ei otettu koskaan käyttöön.
Mielisairaanhoitajar tutkii lääkepulloa viime vuosisadan alussa, mutta ensimmäiset psyykenlääkeet tulivat 1950-luvulla Suomeen.
Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.
Ensimmäinen sähkösokkilaite hankittiin Pitkäniemeen 1943.
Sairaalan insuliinikeittiössä keitettiin tahmeaa sokeriliuosta insuliinihoitoa varten suurissa viiden litran kattiloissa.
Copyright (C) Pirkanmaan Sairaanhoitopiiri 2019
