1940-1990 Hoitomuotoja kehitetään

Painon tarkkailua ja hallihoitoa

Pikonlinnalaisia perunamaalla 1940-luvulla. Pikolinnassa oli oma puutarha ja perunamaa. Puutarhan hoito ja peltotyöt kuuluivat potilaiden hoito-ohjelmaan, kuvaaja tuntematon.
Hallimakuu oli yksi tärkeimmistä hoitomenetelmistä tuberkuloosin hoidossa. Parantolan ylimmässä kerroksessa oli koko talon mitalta avoin tila, jossa oli sängyn tapaisia hallipukkeja. Lämmitystä ei ollut. Halliin mentiin makuulle jopa 15 asteen pakkasessa. Muun vaatetuksen päälle puettiin mantteli, joka oli paksusta sarasta tehty peite. Yksi potilaista oli vuorollaan peittelemässä muita potilaita. Varustuksessa tuli helposti uni. Halleja oli päivän mittaan kolme - aamu-, päivä- ja iltahalli. Näistä kolmesta päivähalli oli niin sanottu hiljainen halli, jolloin hallissa ei saanut puhua edes viereisellä hallipukilla makaavan potilaan kanssa. Parantolan järjestyssäännöt olivat tiukat ja parantolan päiväjärjestys tarkka. Hallihoidossa yhdistyivät sekä raitis ilma että lepo. Parantolakulttuuriin kuului, että kaikilla halleilla oli omat nimensä. Pikonlinnassa oli muun muassa Tuulimylly, Junkkarila ja Impivaara, kuvaaja tuntematon.
Näköala makuuhallista Törmälän yli Vesijärvelle vuodelta 1931, Atelier Laurent.

1930-luvulla tuberkuloosibakteerin nujertamiseksi ei ollut vielä olemassa varmaa keinoa. Keski-Hämeen parantolan vuosikertomuksissa 1930- ja 1940-luvuilta kerrotaan tavallisen parantolahoidon päätekijöiksi raitis ilma, riittävän runsas ja monipuolinen ravinto sekä levon ja liikunnan sopiva vaihtelu. Näitä kolmea edellä mainittua hoitomuotoa on kutsuttu yleishoidoksi, yleiskunnon kohottamiseksi. Sairaan yleisvointi yritettiin saada niin hyväksi kuin mahdollista, jotta hänen elimistönsä pystyisi paremmin taistelemaan tautia vastaan ja parhaassa tapauksessa voittamaan sen.

Potilaat aloittivat parantolassa yleensä vuodepotilaina. Parantolassa pyrittiin nostamaan potilaiden elopainoa, jota tarkkailtiin säännöllisesti. Vahvistavaksi ruoaksi laskettiin muun muassa puuro. Painon tarkkailun ohella mitattiin säännöllisesti potilailta kuume.

Tuberkuloosin hoitoon kuului keskeisenä osana myös hallihoito. Hallit eli pitkät parvekkeet olivat osa parantola-arkkitehtuuria. Potilaat lepäsivät halleissa hengittäen raitista ilmaa. Ysköspullo, johon yskittiin, oli potilaan mukana joka paikassa. Ysköpullon tuli olla helposti osuttava, kannellinen ja helposti puhdistettava. Parantolat rakennettiin yleensä männikkökankaille, joiden ilma koettiin erityisen terveelliseksi hengittää. Ensimmäisenä toimintavuotena Pikonlinnasta kotiutui 53 potilasta, joista 80 % oli lähes tai kokonaan oireettomia. Bakteereja oli silti joka neljännellä kotiutetulla potilaalla.

Toipumisasteella oleville potilaille tarjolla oli työhoitoa. Työhoidon tarkoituksena oli antaa potilaalle monipuolisempaa ja enemmän voimille käypää ruumiinharjoitusta kuin mitä pelkät kävelyt tarjoavat. Työhoidon tarkoitus oli myös valmistaa potilasta kestämään jokapäiväisen elämän rasituksia, jotka odottivat häntä hänen kotiuduttuaan parantolasta.

Työhoitoa voi pitää eräänlaisena kuntoutuksena tuberkuloosipotilaille. Esimerkiksi vuonna 1931 työhoidossa oli ollut 20 miestä ja 21 naista eli yhteensä 41 potilasta. Miehet olivat suorittaneet muun muassa metsänperkausta, tientekoa, puunpilkkomista, olkimattojen punomista ja puusepäntöitä. Naiset olivat suorittaneet kirjansitomista, merkkaus – ja ompelutöitä. Työhoitoa oli noin 1,5-2 tuntia päivässä.

Parantolassa oli myös puutarha, jossa potilaat suorittivat työhoitoa. Vuonna 1952 parantolan puutarhasta saatiin esimerkiksi sokerihernettä, keräkaalia, kukkakaalia, kurkkua, papua, perunaa, pinaattia, porkkanaa, punajuurta, raparperia, salaattia, selleriä, tomaattia, omenia, karviaisia ja mustaherukkaa.

Lue muistelut painon tarkkailusta ja hallihoidosta »